miltä tuntuu olla kiusattu?

Kuten otsikostakin pystyy jo päättelemään, kirjoitan tänään vähän vakavammasta aiheesta.

Aiheesta, joka on ollut paljon esillä esimerkiksi sosiaalisessa mediassa. Kuitenkaan tämä saatu negatiivinen julkisuus ei ole saanut aikaan muutosta parempaan.

Puhutaan siis kiusaamisesta ja siitä, millaista elämä on kiusaamisen jälkeen.

Kuten moni tietää, minä itse olen koulukiusattu koko peruskoulun ajalta ja kirjoitan tämänkin postauksen oman kokemukseni pohjalta.

Kiusaaminen on aina väärin, olipa sitten kyseessä vaikka syrjiminen tai kyseisen ihmisen kustannuksella nauraminen. Kiusaamisen voi periaatteessa rinnastaa rasismiin. Rasismikin on aina väärin. sillä sehän perustuu ihmisten stereotypioihin ja pelkoihin esimerkiksi maahanmuuttajista. Ei sekään ole koskaan oikein saatikka sitten hyväksyttävää.

Minulla on lukiossa tällähetkellä käynnissä uskonnon etiikkakurssi, jossa pohditaan onko jokin tietty juttu oikein vain väärin. Niin sanotusta "roturasismista" puhuessamme minulle heräsi kysymys, että onko sitten esimerkiksi "läskirasismi" tai "naamarasismi" oikein? 

Roturasismilla tarkoitan siis ihonväriä yms, läskirasismilla sitä massaa mitä ei saisi olla ja naamarasismilla silmälaseja tai epäpuhtaisuutta eli finnejä jne.

Miksei yllämainittuun rasismiin puututa? 

Koulukiusaaminen on vähän turhankin yleistä. Ala-asteella se voi olla pientä haukkumista tai kiusoittelua, mitä vanhemmaksi kasvaa sitä pahemmaksi kiusaaminen yltyy. 

Yleensä ensimmäisenä ajatuksena on vanhemmille kertominen, jotta kiusaaminen saataisiin loppumaan - minun kohdalla se ei loppunut.

Okei, minun tapauksessani kiusaaminen ei koskaan ollut mitään äärivakavaa, mutta arvet jätti silti.

Ensimmäisellä luokalla olin Keljon koulussa, siellä minä olin vain lihava pullaposki. Sain kuulla pyöreydestäni vähän väliä. Olin välitunnit yksin eikä minun vieressäni istunut kukaan. 

Pyrin kyllä olemaan sosiaalinen ja juttelemaan toisten tyttöjen kanssa. Mutta ei. Aina minä olin se, joka välitunnilla jäi hiekkakentän reunalle istumaan. Yksin.

Siskonikin joutui kuristettavaksi, joten oli jo syytä muuttaa pois.

Eihän se koskaan tunnu kivalta vaihtaa uuteen kouluun ja yrittää sopeutua. Ei tuntunut nytkään. 

Sain ihmeenkaupalla heti ystäviä ainakin kaksi. He esittelivät minulle koulua ja pitivät minua ystävänä. Silti sain välillä olla naurunalaisena pelkän pyöreäposkisuuteni takia. Tuohon aikaan (ollessani 7-vuotias) olin vielä tietääkseni normaalimitoissa. Mutta posket tekivät minusta lihavan. 

Eräänä koulupäivänä sain litran verran maitoa pipoon ja lapasiin, jotka lepäsivät pöydällä. Kiva oli kotiin mennä ilman pipoa, korvan lehdet tulipunaisena pakkasesta.

Joka kerta, kun asiasta sanoin kotona, oli lopputulos odotettua pahempi. Kiusaaminen ei loppunut siihen, niinkuin saattaisi olettaa. Se lisääntyi vaan. Ei opettajat sitä koskaan huomannut.

Siinä jossain kohtaa ala-astetta paino alkoi nousta. Ei vaan lenkkeily kiinnostanut ja suoraan sanoen - sininen flora margariini oli hyvää suoraan purkista. Söin pitääkseni itsetuntoni kasassa edes jotenkin.

Jo ala-asteiässä oli oikeasti vaikeaa olla tyytyväinen itseensä. Minulla ei ollut montaa kaveria, parhaita ystäviä oli kaksi. Kumpikaan heistä ei ole osana elämääni enää. Toisesta tuli synkkä hevari ja toinen ei hyväksynyt valintojani. 

Minulla ei myöskään ollút harrastuksia, viikonloppuisin leikittiin naapureiden kanssa pihalla. 

Sitten tuli palokunta, onneksi. Palokunnassa jo pienestä pitäen opetetaan hyväksymään toinen sellaisena kun on, kiusaamista ei siellä katsota. Siellä minä uskalsin olla, olin sitten laiha tai lihava.

Yläasteelle mennessä olin jo aivan romuna. Mahaa oli enemmän, kuin pitäisi olla. En edes varpaitani nähnyt sen alta. Siellä ne jossain oli. 

Yläasteella alkoi sitten kuntotestit. Taas syytä naurulle, enhän minä jaksa kuntoilla. Yläasteella minulle naurettiin aika paljon ja jos asiasta mainitsin kotona, se paheni.

Siitä sitten alkoi ensimmäinen kuntoilubuumi. Seiskaluokan syksyllä vatsoja sain väännettyä 27, keväällä lähempänä sataakahtakymmentä. Aloin hölkkäämään lenkillä ja pitämään herkkulakkoja. Luovuin siitä pahasta pallerosta kiusaajien tähden.

Kahdeksannella luokalla homma sai aivan uuden käänteen kun raudat oli suussa ja silmälasitkin eksyi silmille. NÖRTTI! Se minä heidän mielestään olin, vaihteeksi.

Kaipasin myös uusia juttuja elämääni ja aloitin vlogaamisen. Se oli elämäni yksi pahimmista virheistä. Päivä kerrallaan se pahensi kiusaamista entuudestaan.

Kuulin, kuinka pahimmat rinnakkaisluokkalaiset katsoivat yhdessä videoitani nauraen ja heittäen, että videoni ovat salkkareitakin parempaa katsottavaa. Lopetin sen sitten siihen.

Ysillä kiusaaminen oli pahimmillaan. Viimeinen peruskouluvuosi, joka sisälsi verta ja kyyneleitä, kipua ja kärsimystä. Kaikki valtakunnalliset ja ysientanssit menivät minulta osittain penkin alle, koska en jaksanut panostaa enkä halunnut mennä tanssimaan, sillä tiesin että minulle nauretaan taas.

Ja ihan sama kuinka monesti asiasta sanoin, joko sille ei tehty mitään tai se vaan paheni pahenemistaan. En voinut koulussa kulkea yksin tai tiettyjä käytäviä pitkin vaan kävelin kavereiden keskellä, jottei minua huomattaisi. Yhtenäkään aamuna en ollut henkisesti valmis lähtemään kouluun.

Kiusaaminen levisi nettiin, sain pilapuheluita ja jokapäivä oli aina yhtä tuskallinen. Viimeisenä koulupäivänä miltei itkin onnesta, nyt pääsin sieltä helvetistä pois.

Mitä kiusaaminen sitten jätti minuun?

Syvät arvet tietysti. Vielä tänäkin päivänä on siitä niin vaikeaa puhua, sillä se hävettää. Olla kiusattu.

Kiusaamisen myötä itsetuntoni katosi lähes kokonaan, enkä enää kunnioita itseäni yhtä paljon kuin ennen. En myöskään luota helposti ihmisiin ja välttelen tilanteita, jossa itseni voin nolata. Tämä tarkoittaa siis sitä, että olen vetäytynyt yhteiskunnassa syrjäisimpään nurkkaan, sillä sieltä minua ei yksikään kiusaaja löydä. 

Kiusaaminen, se jatkuva viha ja pilkka minua kohtaan sai minut kirjaimellisesti vajoamaan aika pohjalle. Masennuin täysin ja myös vanhempien kanssa matsattiin millon mistäkin. Jäin kiinni viiltelystä enkä kyllä jokapäivä halunnut syödäkkään. Rainbow- purkka oli päiväruuaksi ihan hyvää. En koskaan käynyt koulun ruokalassa syömässä, sillä siellä jokaikinen minua kiusannut olisi tukehtunut ruokaansa nauraessaan minulle.

Ja voin sanoa, ettei elämäni ole helppoa vieläkään. Kiusaajien myötä sitä oli tehtävä valintoja, joita en ilman noita paskiaisia olisi tehnyt. En mennyt Sepän lukioon niinkuin alunperin meinasin parhaan ystäväni kanssa, menin Lyseoon koska tiesin, ettei sinne melkeinpä kukaan meidän koulusta tule. Sepälle meni valtaosa.

Nyt kun ollaan Viitaniemessä, on jokainen päivä taas täynnä ahdistusta ja pelkoa. Kiusaajiani näen jokaikinen päivä, milloin bussissa, milloin missäkin.

Kiusaajien kohtaaminen on kuin näkisi karhun metsässä - on leikittävä kuollutta, huomaamatonta.

Yksikin pieni virheliike kuten pihalla kompastuminen tai bussissa horjahtaminen, on kohtalokas. 

Pukeudun huolimattomasti tai jätän meikkaamatta - hahah, voi kun toisia naurattaa taas.

Tiivistettynä voin siis sanoa, että nykyään elämäni kodin ulkopuolella on jatkuvaa varpaillaan kävelemistä. Jatkuvasti on oltava valmiina uutta huvittunutta katsetta tai tirskumista varten. Eikä se ole hauskaa.

Kiusaamisesta voisin vielä puhua mielinmäärin, mutta eiköhän minun osuuteni ollut tässä. Uskoisin. että edes muutama pystyy samaistumaan tilanteeseen, jotkut saattavat tälläkin hetkellä tätä lukiessaan kärsiä kiusaamisesta jollain tapaa. 

Meitä on täällä monta, jotka ovat kiusaamisesta kärsineet jollain tapaa. Minun kiusaamiseni on vielä pientä, mutta tuttavalla se onkin vähän suurempaa. Oliver uskalsi avata suunsa meidän kaikkien puolesta, hän kertoo videossaan siitä, millaista tuhoa tämä kiusaaminen voikaan aiheuttaa. 

Tästä pääset hänen videoonsa -->

Kiusaaminen on jokaikinen kerta väärin. Lopettakaa nyt helvetissä se toisten kiusaaminen sillä sinäkin siellä joka kiusaat muita, sinäkin olet ruma ja ärsyttävä. 

~ hennairene